Hetki vielä...

Huh 30, sanoo puhelimeni aloitusnäyttö. Tähän päästiin, suurin menetyksin. Tämän huhtikuun ja vuosikymmenen vaihteen muistamme kauan. Koronavirus, pieni pirulainen, on aloittanut koulimisemme rajulla kädellä.

Planeettamme pyörii radallaan. Linnut muuttavat etelästä pohjoiseen. Pesäpuun valtaus on elämän ja kuoleman vakavaa. Puiden oksista ja mullasta puskevat kevyen vihreät silmut kurkottavat aistimaan kevättuulen keinua ja auringon äidillistä lämpöä. Kaukaa katsottuna mikään ei ole muuttunut. Tai onhan. Himalajan huippu on tullut näkyviin hälvenneiden saastepilvien takaa ja Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa uiskentelee delfiinejä, tai joutsenia ainakin!

Ihmisen elämän kulku on livennyt tutuksi vakiintuneesta tuntemattomaan. Hallinta on kateissa ja pakottaa arvioimaan arvomme uudesta vinkkelistä. Fyysinen etäisyys opettaa henkistä vastuuta. Olemme olemassa toistemme heijastuksissa. Pieneksi kaventunut peilipinta voi vahvistaa tai heikentää meitä, kun kohtaamme itsemme ja elämämme ilman pakomahdollisuutta.

Tulevaisuudessa odottavat risteävät toiveet. Paluu entiseen, pelot dystopioiden kauhuista, utopiaan tähyävät unelmat. Kukaan ei tiedä. Rikki mennyt pohja odottaa ihmiskunnan arvojen asettumista. Uusi lähtötilanne on kohdattava nöyränä. Ihminen tarvitsee ihmistä, maapallo tarjoaa perustan elämällemme, mutta ei tarvitse meitä.

Tänään pihalle tepastellut sepelkyyhky on tuonut myös morsiamensa virkistäytymään. Kylpylän virkaa tekee kuistille talven yli unohtunut tummuneista lehdistä ja sadevedestä täyttynyt soikea emalivati. Syksyn yllättämä saamattomuuteni on saanut luonnon hyväksynnän. Uusi tarina on alkanut.