Harmaissa kehyksissä

 

 

Unessani ulkoistetun muistin ääreen vääntynyt ihminen haroo ilmaa näppäinsormillaan. Ylivirittynyt lähinäkö selaa loputonta tietovirtaa loitontaen huomaamattomaksi katseelle kipeää tekevän maiseman. Kohta suojaava kupla halkeaa ja pakottaa yksin jääneen, kuin juuri kylmään vedetyn vastasyntyneen, katsomaan ympärilleen ja pohjattomien tarpeiden rikkikaluamaan horisonttiin. 

Todellisuus herää kietoutuneena harmaan marraskuun pehmeään usvapeittoon. Nouseva aurinko hajottaa usvan ohuiksi riekaleiksi ja vetää valoon päivä päivältä hämmentyneemmän luonnon. Muuttuneen ilmaston ristiriitaiset viestit tallettavat luontokuviini hupenevan valon huijaamana kukkivan lupiinin ja mansikan, talveen taipumattoman lämmön turvottamat silmut ja lyhenevien päivien varjoista turvaa etsivät, myöhästyneiden pesintöjen hylkäämät poikaset.

Ihminen seisoo risteyksessä ja etsii ihmistä, peiliksi peloilleen ja toiveilleen, sukeltaa luonnon syliin, etsien pohjaa elämälle ja olemassaololleen. Vastauksia antavat vielä ikiaikaisen kallion sammalmatto ja viisauteen kasvaneen puuvanhuksen rungon karhea kaarna, mutta yläpuolella tuuli huutaa varoituksia herkkäkorvaisille kuulijoille.

Tänään harmaista kehyksistä heijastuu harmaita kuvia. Väripalettiin sekoittuneet tummat sävyt eivät kuitenkaan ole epätoivoa tai epäonnistumista vaan kiihkeän tekemisen jättämiä jälkiä. Keksimisen vimmassa rakentuneen maailmamme sotkeutuneet värinapit odottavat tekoja. Rohkeutta joka huuhtoisi sävyt kirkkaiksi ja maalaisi uuden alun kokemuksella saatujen arvojen pohjalle.

Kulutusjuhlan mustaksi muuttama viikko lähenee loppuaan. Sain tarvitsemani kotiovelle tuotuna. Auringonsäteet, sadepisarat ja metsän tuoksun. Juuri nyt on hyvä näin, enkä tilaa mitään uutta.