Voikukkatehdas

Tulithan sinä - toukokuu. Vaikkakin virtuaalivappu joutui tapailemaan kevään julistusta esteitä kiertäen ja menetyksiä laskien. Aina vaan ahtaammiksi käyneiden poteroittemme ruudut yrittivät toistaa kevään ääniä ja värejä parhaansa mukaan. Lopulta toukokuun keveä keltainen pujahti esiin huomionauhojen rajoitusten raoista. Hymy löysi ihmisten kasvoille. Nyt sinivuokko, valkovuokko, pihan tulppaanit, voikukat, lemmikit, levittävät värejään pitkän kevättalven kuuraamalle paljaalle maalle ja helkyttävät vuoroillaan sisälleni käpertynyttä toivoa. Jokainen aamu aloittaa uupumatta valon ja varjojen hippaleikin ja satunnaisesti paikalle osuvat sadepisarat tanssivat voimaa kasvulle. Hetkessä teineiksi kasvaneet tiaiset harjoittelevat valppaana oloa vuorollaan pihakylpylässä polskiessaan. Ovi on auki. Ja ulkopuolelta kantautuva elämä kohisee päättäväisenä.

Huh 30, sanoo puhelimeni aloitusnäyttö. Tähän päästiin, suurin menetyksin. Tämän huhtikuun ja vuosikymmenen vaihteen muistamme kauan. Koronavirus, pieni pirulainen, on aloittanut koulimisemme rajulla kädellä. Planeettamme pyörii radallaan. Linnut muuttavat etelästä pohjoiseen. Pesäpuun valtaus on elämän ja kuoleman vakavaa. Puiden oksista ja mullasta puskevat kevyen vihreät silmut kurkottavat aistimaan kevättuulen keinua ja auringon äidillistä lämpöä. Kaukaa katsottuna mikään ei ole muuttunut. Tai onhan. Himalajan huippu on tullut näkyviin hälvenneiden saastepilvien takaa ja Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa uiskentelee delfiinejä, tai joutsenia ainakin! Ihmisen elämän kulku on livennyt tutuksi vakiintuneesta tuntemattomaan. Hallinta on kateissa ja pakottaa arvioimaan arvomme uudesta vinkkelistä. Fyysinen etäisyys opettaa henkistä vastuuta. Olemme olemassa toistemme heijastuksissa. Pieneksi kaventunut peilipinta voi vahvistaa tai heikentää meitä, kun kohtaamme itsemme ja eläm...