Voikukkatehdas

     Erotunko liikaa? kysyi metsäjänikseni vuosi sitten linnanjuhlan kynnyksellä. Jäniksen tilanne ei ole helpottunut viimeisen auringonkierron kuluessa. Tänään itsenäisyyttään juhlivan kotimaani tummuneesta helmasta puuttuvat menneiden talvien tarjoamat, arvokkaiden aurinkopäivien piipahtavissa säteissä kimmeltävät lumikoristeet. Maan pohjoisessa täyttyvät vielä toistaiseksi sininen taivas ja valkeat hanget.  Valkoinen talviturkki erottuu paljastuvasti lumipeittoon haikailevan maan ruskealla pohjalla. Evoluution valppaat tuntosarvet ovat varmasti jo rekisteröineet ongelman ja mukautuminen on käynnistynyt. Sanoisin kuitenkin haikeana hyvästit kirpeänä pakkasyönä hangelle maagisena piirtyvälle valkealle jänikselle.  Aikamme varjo on todennäköisesti muokannut pysyvästi myös ihmisen sosiaalisen kanssakäymisen muotoja. Yhdessäolo ja kosketus on muuttunut riskiksi. Perinteemme murenevat uhkien pakottamina - mutta vanhan väistyessä rakentuu aina uutta.  Suomi juh...

    Unessani ulkoistetun muistin ääreen vääntynyt ihminen haroo ilmaa näppäinsormillaan. Ylivirittynyt lähinäkö selaa loputonta tietovirtaa loitontaen huomaamattomaksi katseelle kipeää tekevän maiseman. Kohta suojaava kupla halkeaa ja pakottaa yksin jääneen, kuin juuri kylmään vedetyn vastasyntyneen, katsomaan ympärilleen ja pohjattomien tarpeiden rikkikaluamaan horisonttiin.  Todellisuus herää kietoutuneena harmaan marraskuun pehmeään usvapeittoon. Nouseva aurinko hajottaa usvan ohuiksi riekaleiksi ja vetää valoon päivä päivältä hämmentyneemmän luonnon. Muuttuneen ilmaston ristiriitaiset viestit tallettavat luontokuviini hupenevan valon huijaamana kukkivan lupiinin ja mansikan, talveen taipumattoman lämmön turvottamat silmut ja lyhenevien päivien varjoista turvaa etsivät, myöhästyneiden pesintöjen hylkäämät poikaset. Ihminen seisoo risteyksessä ja etsii ihmistä, peiliksi peloilleen ja toiveilleen, sukeltaa luonnon syliin, etsien pohjaa elämälle ja olemassaololleen. Vasta...

    Autottomuuden yksi parhaita etuja on arkisten matkojen kauneus. Siirtyminen paikasta toiseen on perustellusti hitaampaa kuin aikamme tempo vaatisi ja matkanteko tarjoaa kiireestä vapautuneelle mielelle aina uudistuvan kattauksen ihmeteltävää. Roskatut ojanpenkat muuttuvat aarrearkuiksi, kun silmä ehtii mukaan luonnonnäyttämön pieniin ja suuriin kohtauksiin. Muutkin aistit ovat avoinna. Vuodenajat tuoksuvat ja kuuluvat, kukin omanaan, ja työhön haastetut jalkapohjat lähettävät mielen muistiin poukkoisen polun antia. Tehokkuuden vaatimus takoo kuitenkin aina taustalla ja taas kerran selkää hiertää liian täydeksi pakattu kauppareppu. Kotimatkassa on jo suorittamisen makua ja turvaudun ajatusten leikkiin. Pallo allani on paikoillaan ja minä pyöritän sitä uutta tarmoa saaneilla askelillani. Illuusio toimii, ja hetken ajan olen vastuussa oleva voima.  Planeettamme kutistuu ihan oikeastikin, kun globalisoituminen muuttaa toimiemme mittakaavaa. Telluksemme pyörii o...

      Runoni merenneidolle (- joka matkasi viime kesänä Kalasatamaan)  Merenneito kuivalla maalla. Auringon paahteessa. Appelsiinituolissa. Jossain pisara meri-ilmaa. Johon tarttua. Vaaleanpunaisten seinien suojassa. Jos aurinko nyt sammuisi. Ja paljettien kiilto lakkaisi. Jos huulten teollinen puna  sulaisi epävarmaan hymyyn.

Tulithan sinä - toukokuu. Vaikkakin virtuaalivappu joutui tapailemaan kevään julistusta esteitä kiertäen ja menetyksiä laskien. Aina vaan ahtaammiksi käyneiden poteroittemme ruudut yrittivät toistaa kevään ääniä ja värejä parhaansa mukaan. Lopulta toukokuun keveä keltainen pujahti esiin huomionauhojen rajoitusten raoista. Hymy löysi ihmisten kasvoille. Nyt sinivuokko, valkovuokko, pihan tulppaanit, voikukat, lemmikit, levittävät värejään pitkän kevättalven kuuraamalle paljaalle maalle ja helkyttävät vuoroillaan sisälleni käpertynyttä toivoa. Jokainen aamu aloittaa uupumatta valon ja varjojen hippaleikin ja satunnaisesti paikalle osuvat sadepisarat tanssivat voimaa kasvulle. Hetkessä teineiksi kasvaneet tiaiset harjoittelevat valppaana oloa vuorollaan pihakylpylässä polskiessaan. Ovi on auki. Ja ulkopuolelta kantautuva elämä kohisee päättäväisenä.

Huh 30, sanoo puhelimeni aloitusnäyttö. Tähän päästiin, suurin menetyksin. Tämän huhtikuun ja vuosikymmenen vaihteen muistamme kauan. Koronavirus, pieni pirulainen, on aloittanut koulimisemme rajulla kädellä. Planeettamme pyörii radallaan. Linnut muuttavat etelästä pohjoiseen. Pesäpuun valtaus on elämän ja kuoleman vakavaa. Puiden oksista ja mullasta puskevat kevyen vihreät silmut kurkottavat aistimaan kevättuulen keinua ja auringon äidillistä lämpöä. Kaukaa katsottuna mikään ei ole muuttunut. Tai onhan. Himalajan huippu on tullut näkyviin hälvenneiden saastepilvien takaa ja Venetsian kirkastuneissa kanaaleissa uiskentelee delfiinejä, tai joutsenia ainakin! Ihmisen elämän kulku on livennyt tutuksi vakiintuneesta tuntemattomaan. Hallinta on kateissa ja pakottaa arvioimaan arvomme uudesta vinkkelistä. Fyysinen etäisyys opettaa henkistä vastuuta. Olemme olemassa toistemme heijastuksissa. Pieneksi kaventunut peilipinta voi vahvistaa tai heikentää meitä, kun kohtaamme itsemme ja eläm...